Dingo (yhtye)

Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.

Dingo
Dingo Rovaniemen Iskelmäkesässä 2018.
Tiedot
Toiminnassa	1982–1986 1993–1994 1998–2002 2004–
Tyylilaji	suomirock poprock
Kotipaikka	Suomi
Laulukieli	suomi englanti (1986)
Jäsenet	Pertti Neumann, laulu Jonttu Virta, kitara Tom Eklund, bassokitara Leena Peisa, kosketinsoitin Saska Ketonen, rummut
Entiset jäsenet	Juha Seittonen, rummut (1982–1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2017) Jarkko Eve, bassokitara (1983–1984, 2002–2008) Tuomo Vähä-Pesola, koskettimet (1983, 1986) Pete Nuotio, kosketinsoitin (1983–1986, 1998–2002 ja 2017) Pepe Laaksonen, bassokitara (1984-1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2017-2024) Pave Maijanen, kosketinsoitin (1993–1994) Jari Nieminen, kitara (2002) Vesa Aaltonen, rummut (2002) Pekka Kuorikoski, kosketinsoitin (2002) Hombre Lampinen, kitara (2004–2005) Juha Jokinen, rummut (2004–2005) Sami Välimäki, kosketinsoitin (2004–2005) Erik Valkama, kitara (2005–2014) Ari Toikka, rummut (2005–2007) Pekka Siistonen, kosketinsoitin (2005–2007) Jukka Mänty-Sorvari, rummut (2007) Robert Engstrand, kosketinsoitin (2007–2011) Ville Siuruainen, rummut (2008–2014) Vesa Kuhlman, bassokitara (2008–2014) Jani Hölli, kosketinsoitin (2011–2014) Janne Kasurinen, kitara (2014–2015) Mikko Virta, kitara (2014–2015) Esa Nummela, akustinen kitara (2014–2015) Topi Karvonen, bassokitara (2014–2015) Tero Rikkonen, rummut (2014–2015) Jere Ijäs, kosketinsoitin (2014–2015) Matti Kankkonen, kitara (2016) Simo Kuusela, bassokitara (2016) Petteri Parkkila, kosketinsoitin (2016) Otto Haapanen, rummut (2016) Rein T. Rebane, kitara (2015–2016) Taago Daniel, bassokitara (2015–2016) Vallo Vildak, rummut (2015–2016) Petri Lapintie, kosketinsoitin (2015–2016)
Levy-yhtiö	Magnum Music, 2018 Suomen Musiikki, 2012–2013 Edel/AXR, 2005–2010 Finnlevy/Warner, 1983–1985, 1992–2004 Sonet, 1986 Bang Trax, 1986
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Dingo on suomalainen rockyhtye, joka on yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista yhtyeistä. Dingon kulta-aika oli vuosina 1984–1986. Yhtyeen perustamisesta lähtien sen keulakuva on ollut laulaja-lauluntekijä Neumann. Dingon tunnetuimpia hittejä ovat ”Autiotalo” ja ”Levoton Tuhkimo”.^[1]

Yhtye on myynyt Suomessa uransa aikana yhteensä yli 500 000 levyä.^[2][3]

Dingon perustivat vuonna 1982 Pertti Nieminen (nykyinen Neumann, laulu ja bassokitara), Jonttu Virta (kitara) ja Juha ”Quuppa” Seittonen (rummut). Keväällä 1983 kokoonpanoon liittyivät kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola ja basisti Jarkko Eve, jotka täydensivät Dingon alkuperäisen kokoonpanon. Dingo on esiintynyt klassisessa kokoonpanossaan vuosina 1984–1986, 1998–2002 ja vuonna 2017.

Dingo hajosi ensimmäisen kerran lokakuussa 1986. Yhtye on tehnyt kolme paluuta 1980-luvun jälkeen. Ensimmäisen kerran vuosina 1993–1994, toisen vuosina 1998–2002 ja kolmannen vuodesta 2004 eteenpäin. Yhtyeessä on soittanut yhteensä 39 muusikkoa, joista vuoden 2002 jälkeen 31. Pertti Neumann on Dingon jäsenistä ainoa, joka on vaikuttanut yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa.

Vuosina 2004–2016 Neumann esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa Dingon nimellä, mutta monet eivät pitäneet näitä kokoonpanoja oikeana Dingona^[4][5].

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon mukaan vuosien 1984–1985 Dingo-hysteria oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisen populaarikulttuurin historiassa. Yhtyeen keväällä 1985 julkaisema Kerjäläisten valtakunta -albumi ylitti platinalevyyn oikeuttaneen 100 000 myydyn kappaleen rajan ennennäkemättömän nopeasti, vain muutamassa päivässä. Dingon suosio ylitti ikä- ja sukupolvirajat. Yhtyeen musiikkia kuuntelivat niin teinit kuin eläkeikäisetkin. Dingo-hysteria ohitti kaikki aiemmat joukkoliikkeet Suomessa, eikä samanlaista ilmiötä tunneta muista Pohjoismaista. Edes ruotsalainen Abba ei suurimman menestyksensä vuosina 1970-luvulla innostanut ihailijoitaan läheskään samalla tavoin. Dingoa vastaavaa palvonnan ilmapiiriä on von Baghin ja Hakasalon mukaan etsittävä suurista maista, Elvis Presleyn läpimurron aikaisesta Yhdysvalloista 1950-luvulla tai The Beatlesin hehkuttamasta Yhdistyneestä kuningaskunnasta 1960-luvulla.^[6]

Neumann alkoi vuonna 1982 koota itselleen uutta yhtyettä hajonneen MACin tilalle. Yhtyeen rumpaliksi tuli Juha ”Quuppa” Seittonen ja kitaristiksi Kieltolaki-yhtyeen Jonttu Virta.^[7] Yhtye nimettiin Sous-Pierreksi, mutta nimi lyhennettiin pian Sohoksi.^[8] Englannissa vaikutti kuitenkin jo samanniminen yhtye, joten Neumann keksi uudeksi nimeksi Dingo.^[9] Jonttu Virran mukaan nimi keksittiin jo silloin olemassa olleesta kappaleesta ”Nimeni on Dingo”^[8].

Dingoon tulivat mukaan basisti Jarkko Eve ja kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola.^[10] Yhtyeen ensimmäinen harjoituspaikka sijaitsi Porin silloin uudella kulttuuritalolla Anniksella.^[8] Myöhemmin 1980- ja 90-luvuilla yhtye harjoitteli muun muassa Ruosniemen työväentalolla.^[11]

Yhtyeen oli aluksi vaikea saada levytyssopimusta. Useamman levy-yhtiön johtaja lähetti yhtyeen demonauhat takaisin todeten, etteivät he nähneet Dingon musiikissa kaupallista potentiaalia.^[12] Kieltäytyjien joukossa olivat muun muassa CBS, Poko Rekords ja Sony.^[13] Sonyn silloinen tuotannosta vastannut markkinointipäällikkö Hans Rautio on myöhemmin kertonut hylkäyksen syyksi demonauhan huonon laadun ja laulajan ”originellin” tyylin, joka kaipasi hänen mukaansa vielä kehittämistä.^[14] Lopulta kesällä 1983 Finnlevyn edustaja kiinnostui kykyjenmetsästysretkellä Dingosta, ja yhtye sai sieltä levytyssopimuksen^[13]. Pori oli silloin levy-yhtiön erityisellä tarkkailulistalla, sillä samasta kaupungista oli samoihin aikoihin tullut läpimurtonsa tehnyt Yö.^[15] Dingon levytyssopimukseen johtanut kasetti oli nimeltään Hölmöläisten laiva^[12]. Toisin kuin monesti on luultu, Finnlevyn saama demokasetti oli eri kuin aiempi muiden levy-yhtiöiden hylkäämä. Muiden levy-yhtiöiden tapaan myös Finnlevy oli hylännyt yhtyeen ensimmäisen demokasetin.^[14]

Dingo muutti kokoonpanoaan ennen ensilevytystä: kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola vaihtui Pete Nuotioon, johon Eve oli tutustunut aikaisemmin. Vähä-Pesola lähti Annankadulta suuttuneena saatuaan kuulla kosketinsoittajan vaihtuvan. Neumannin sanojen mukaan Dingo tarvitsi toisenlaisen kosketinsoittajan.^[16]

Dingon logon suunnitteli pop-taiteilija Markus Heikkerö, joka tunnetaan myös Sleepy Sleepers -yhtyeen aiempana rumpalina.^[17]

Dingon single ”Sinä ja minä” oli tammikuussa 1984 mukana Levyraati-ohjelmassa, jonka kappale myös voitti. Huhtikuussa julkaistiin albumi Nimeni on Dingo, joka pysyi myydyimpien levyjen joukossa koko vuoden^[18]. Yhtyeen tuottajaksi valikoitui Pave Maijanen. Toisena vaihtoehtona oli ollut Jimi Sumén, mutta Neumann päätyi vaihtoehdoista Maijaseen. Maijasen roolia Dingolle on luonnehdittu niin merkittäväksi, että hänestä on käytetty jopa nimeä ”kuudes Dingo”^[19].

Dingon kokoonpano muuttui jälleen juhannuksen 1984 jälkeen, kun basisti Jarkko Eve lähti soolouralle. Syyksi kerrottiin musiikilliset erimielisyydet ja se, ettei Dingoon mahtunut kahta johtajaa. Neumannin tavoin myös Eve halusi olla esillä ja laulaa kappaleita.^[20] Neumann kutsui tilalle MAC:n ajoilta tutun Pepe Laaksosen, joka suostui lyhyen harkinnan jälkeen^[21]. Samalla muodostui yhtyeen tunnetuin kokoonpano^[22][23]. Saman vuoden syksyllä julkaistiin singlenä kappale ”Autiotalo”, jonka ansiosta Dingo teki lopullisen läpimurtonsa. ”Autiotalo” on edelleenkin Dingon myydyin singlejulkaisu.^[24]

Vuosi 1985 oli Dingon menestyksekkäin. Helmikuussa yhtyeen toisen albumin kansikuvia kuvattiin Agadirissa Marokossa^[25][26]. Kuvausmatka pyrittiin tekemään julkisuudelta salassa. Seura-lehti oli kuitenkin saanut kuvausmatkasta vihiä ja lähetti toimittajansa paikalle.^[27] Seuraavassa kuussa albumi Kerjäläisten valtakunta nousi levylistojen kärkeen. Levy myi viikon aikana yhteensä 125 000 kappaletta ja muodostui silloin Suomen kaikkien aikojen myydyimmäksi suomalaiseksi albumiksi. Vuoteen 2013 mennessä^[3] albumia oli myyty yhteensä yli 190 000 kappaletta. Se on kaikkien aikojen neljänneksi myydyin suomalainen albumi.^[28][29] Suuri suosio näkyi myös yhtyeen keikkapalkkioissa. Dingo sai juhannuksena 1985 yhdestä ainoasta keikasta 130 000 markan palkkion, mikä oli ennenkuulumattoman suuri summa sen ajan Suomessa.^[30]

Dingon poikkeuksellisen nopeasti noussut suosio johti myös ennennäkemättömään ilmiöön, ”Dingo-hysteriaan”^[31][32]. Hysteria alkoi keväällä 1984 pian sen jälkeen, kun Dingo oli esiintynyt Levyraadissa ja julkaissut ensimmäisen singlensä. Yhtyeen jäsenet saivat ensikosketuksen hysteriasta maaliskuussa 1984, jolloin yhtye aloitti kiertueensa Evijärvellä. Paikalle oli saapunut 3 700 lipun ostanutta ihmistä, joista monet huusivat ja kirkuivat yhtyeen nähdessään. Dingon jäsenille hysteria tuli yllätyksenä.^[33]

Yhtye oli jakamassa nimikirjoituksia Pukevassa Helsingissä. Tilaisuus muuttui nopeasti kaoottiseksi, kun paikalle tulleet hysteeriset fanit kaatoivat tavaratalon hyllyjä. Lopulta Pukevan johtaja määräsi Dingon poistumaan paikalta ennen kuin fanit tuhoaisivat koko myymälän. Dingo pakeni paikalta autolla.^[34][35]

Näkyvimmin Dingoa fanittivat teini-ikäiset tytöt^[36]. Fanit pyrkivät idolinsa lähelle, ja kova puristus ihmisjoukossa saattoi aiheuttaa kymmenien tyttöjen pyörtymisen.^[37]

Dingo-hysteria ei rajoittunut vain keikkoihin vaan vaikutti yhtyeen jäsenten jokapäiväiseen elämään. Yhtyeen jäsenet eivät voineet liikkua enää rauhassa kadulla ilman, että hysteerinen fanijoukko piiritti heidät.^[38].

»Dingon levyjä myydään kuin Päätalon kirjoja ja tyttöjä kaatuu kuin Yli-Vainion kokouksissa mummoja.»
(Toimittaja Arvo Tuominen television A-studiossa, 1985.^[39])

Hysteeriset fanit yrittivät päästä väkisin myös takahuoneeseen^[40] tai yhtyeen keikkabussiin ja juoksivat sen perässä.^[41][38][42] Innokkaimmat fanit myös leiriytyivät Dingon jäsenten asuntojen lähelle nimikirjoituksen toivossa.^[43][44] Poriin tehtiin myös järjestettyjä matkoja, joihin sisältyi Dingon jäsenten asuinpaikkojen esittelyn.^[43] Esimerkiksi rumpali Quuppa huomasi eräänä päivänä nurmikkoa ajaessaan, että hänen toimiaan seurasi kadun varrella linja-autolastillinen ihmisiä^[45].

Yhtye alkoi vähitellen turhautua suursuosion aiheuttamiin lieveilmiöihin^[46], ja esimerkiksi haastattelujen määrää rajoitettiin.^[47] Dingo yritti vältellä fanejaan muun muassa valeasuilla.^[48] Turvallisuussyistä myöskään lehtien kuvaajia ei päästetty enää lavalle tai yhtyeen takahuoneeseen. Dingo rajoitti myös nimikirjoitustilaisuuksien järjestämistä eikä jäänyt jakamaan nimikirjoituksia faneille keikkojen jälkeen^[49]. Tiedostusvälineissä tiukentuneet linjaukset tulkittiin ylimielisyydeksi ja lehtien kirjoittelu Dingosta muuttui kriittisempään suuntaan.^[50][51]

Yhtyeen jäseniä kuljetettiin eräässä vaiheessa keikoille laatikoissa, mutta fanit huomasivat tämän muutaman kerran jälkeen. Jäsenet olivat tukehtua laatikkoihin, kun ympäröivät fanit tukkivat ilmareiät.^[52] Myös Dingo-vastaisuutta oli ilmassa. Kerran keikka-auton jalkatilasta löytyi dynamiittinalli, joka oli kytketty auton etulamppujen johtoihin.^[53][35]

Dingon levytyssopimus Finnlevyn kanssa päättyi vuonna 1986, jolloin Dingo perusti oman levy-yhtiön Bang Traxin yhtyeen manageriksi siirtyneen Lasse Norreksen kanssa.^[54] Yhtyeen jäsenet perustivat myös Dingo-yhtiön, jolle palkattiin erillinen toimitusjohtaja. Norreksen mukaan nimityksensä jälkeen toimitusjohtaja teetti itselleen käyntikortit ja hankki autopuhelimen vanhaan Škoda-merkkiseen autoonsa.^[55][56] Myöhemmin sama toimitusjohtaja tuomittiin 150 000 markan sakkoihin valtiolle.^[57]

Helmikuussa Dingo vieraili Lontoossa Music Box-televisio-ohjelmassa ”The House Without a Name” / ”Tell Me Now” -singlen johdosta. Sonet-levy-yhtiö julkaisi Dingon englanninkielisen singlen Englannissa, Ruotsissa ja Tanskassa, joissa se nousi pieneksi radiohitiksi. Englanninkieliset sanat kappaleisiin teki Joseph Meikle. Yhtyeen maailmanvalloitus jäi kuitenkin tekemättä. Myöhemmin Neumann on maininnut suurimmaksi syyksi sen, ettei halunnut vaihtaa laulukieltä suomesta englanniksi.^[58] Hänen mukaansa tilanteeseen vaikutti myös se, että Dingon keikkoja oli myyty Suomessa vuosiksi eteenpäin eikä yhtyeellä ollut aikaa keskittyä ulkomailla kiertämiseen.^[59]

Maaliskuussa ilmestyi kolmas albumi Pyhä klaani, joka oli tyyliltään huomattavasti aiempia levyjä synkempi. Albumia myytiin selkeästi vähemmän kuin edellisiä albumeita, noin 80 000 kappaletta.^[51] Julkisuudessa Pyhää klaania arvosteltiin epäonnistuneeksi levyksi^[60] samalla, kun iskelmäartistien 25 000 kappaleen myyntimääriä ylistettiin.^[61]

Ajan mukana Dingon kustannukset kasvoivat, kun yhtyeen apulaisiksi palkattiin jäsenten ammattitaidottomia kavereita. Leveilevä rahankäyttö söi yhtyeen taloutta.^[62][63] Yhtyeen jäsenet itse uskoivat, että he eivät vain saaneet tarpeeksi palkkaa, koska joku muu rikastui heidän kustannuksellaan.^[64][56]

Vuonna 1986 Dingo teki siihen mennessä Suomen suurimman jäähallikiertueen, joka osoittautui lopulta tappiolliseksi, ja Dingon alamäki alkoi^[56][57]. Yksi kiertueen keikkajärjestäjistä oli varastanut Dingolle kuuluvista palkkioista noin 500 000 markkaa ja kadonnut jäljittämättömiin.^[65][66] Vaikka kyseisen henkilön nimi on yhtyeen jäsenten tiedossa, he eivät ole koskaan kertoneet sitä julkisuuteen^[67]. Myös suosio oli laskussa, ja yhtyeen jäsenillä oli sisäisiä ristiriitoja.^[68] Neumannin leveily hieman paremmalla palkalla tuli esille humalassa ja konflikteissa. Muut yhtyeen jäsenet kadehtivat Neumannia.^[69][70][71]

Pahimmat riidat olivat Neumannin ja kosketinsoittaja Pete Nuotion välillä. Tilanne heidän välillään oli niin paha, etteivät he olleet Pyhä klaani -albumin äänityksen aikoihin puheväleissä keskenään eivätkä suostuneet olemaan studiossa samaan aikaan.^[72] Elokuussa Pete Nuotio lähti Dingosta ja alkuperäinen kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola tuli takaisin yhtyeeseen.^[73] Esiintymiset eivät kuitenkaan onnistuneet, ja lopulta yhtye hajosi. Dingon viimeinen esiintyminen oli Nivalan Tuiskulassa 4. lokakuuta 1986, jolloin Neumann ilmoitti muille jäsenille ja yleisölle keikan jäävän Dingon viimeiseksi.^[65] Rahat olivat loppuneet, ja yhtye halusi lopettaa vielä huipulla ollessaan.^[74] Neumannille lopettamispäätös oli niin raskas, että hän hajotti keikkapaikan takahuoneen remonttikuntoon esityksen jälkeen.^[65]

Yhtye ilmoitti 7. lokakuuta 1986 Café Metropolissa pidetyssä tiedotustilaisuudessa lopettavansa niin esiintymisen kuin levyttämisenkin, mutta mahdollisesta jatkosta ei haluttu eikä voitu puhua mitään. Ennen hajoamista Dingolle oli myyty keikkoja vuoteen 1988 asti, jotka kaikki peruttiin.^[75] Samalla yhtyeen taustalle perustettu Dingo-osakeyhtiö asetettiin konkurssiin.^[67] Dingon hajoamisesta ilmoitettiin tv-uutisissa, Kymmenen uutisissa, Ajankohtaisessa kakkosessa, lehdissä ja radiossa.^[75] Dingo rikkoi vuosien 1984–1986 aikana kaikki siihen asti tehdyt levy- ja konserttimyynnin ennätykset Suomessa.^[76][77]

Vaikka Neumann oli miettinyt yhtyeen hajoamista pitkään, monelle tieto tuli yllätyksenä. Esimerkiksi yhtyettä tuottanut Pave Maijanen kuuli Dingon hajoamisesta ensimmäistä kertaa televisiouutisista.^[76]

Dingon hajoamisen syistä on esitetty useita teorioita. Yleisimmin yhtyeen hajoamisen uskotaan johtuneen yhtyeen kasvaneista talousongelmista, julkisuuteen kyllästymisestä ja hiljalleen hiipuneesta suosiosta. Sekä Pave Maijasen että manageri Lasse Norreksen mukaan perimmäinen syy yhtyeen hajoamiseen olivat sen jäsenten keskinäiset välit.^[76][78]

Vuosina 1986–1993 Dingon jäsenet vaikuttivat musiikin saralla kukin omalla tahollaan. Neumann kokosi Pepe Laaksosen kanssa vuonna 1987 S.E.X.-yhtyeen, joka hajosi julkaistuaan vain pari singleä ja yhden albumin. Jonttu Virta soitti QQ Blue -yhtyeessä, Pepe Laaksonen julkaisi oman soololevynsä Veli kuu ja Quuppa vaikutti useissa eri kokoonpanoissa. Vuosien 1986–1993 aikana Neumann julkaisi kolme sooloalbumia ja toimi myös EMIn tuotantopäällikkönä.^[79][80]

Neumann ja Quuppa soittivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa samassa yhtyeessä, joka tunnettiin ensin nimellä Neumann & Albion Rockers ja myöhemmin nimellä Neumann. Kokoonpano julkaisi muutaman singlen ja albumin Kotiinpaluu.^[81]

Dingo esiintyi maaliskuussa 1990 Nuotiota lukuun ottamatta Porissa cp-gaalassa, jonka Neumann isännöi. Nuotion tilalle kosketinsoittimia soitti Pave Maijanen. Yllätysesiintymisen jälkeen Dingo ei jatkanut.^[82]

Syksyllä 1992 Dingolle tarjottiin 100 000 markkaa yhdestä keikasta, mutta yhtye ei suostunut tarjoukseen. Neumannin mukaan kieltäytymisen taustalla oli samoihin aikoihin julkaistu Neumannin sooloalbumi Tähti ja meripoika ja samanniminen omaelämäkerta.^[61] Saman vuoden lopulla ”Levottomasta Tuhkimosta” tehty remix-versio nousi radioiden soitetuimpien kappaleiden kärkeen.^[83]

Keväällä 1993 ilmestyi kokoelmalevy Tuhkimotarina. Samoihin aikoihin alkoivat liikkua huhut Dingon paluusta. Huhut myös toteutuivat, sillä Dingo palasi lavoille lähes tunnetuimmassa kokoonpanossaan. Tällä kertaa koskettimissa oli Pave Maijanen, sillä Pete Nuotio ei lähtenyt mukaan vedoten henkilökohtaisiin syihin. Maijanen ei kuitenkaan ollut yhtyeen virallinen jäsen.^[84] Myöhemmin Nuotio kertoi Nuoret sankarit: Dingon tarina -dokumentissa kyseisen paluun olleen mielestään ajoitettu väärin.

Alun perin yhtyeen oli tarkoitus tehdä kesän 1993 aikana vain noin 15 keikkaa.^[16] Suuren keikkasuosion seurauksena yhtye päätti jatkaa keikkailua ja julkaisi syksyllä uuden singlen ”Perjantai”.^[85] Se päätyi myös samana syksynä julkaistulle Sinä & Minä -kokoelmalevylle.^[86] ”Perjantaista” tuli hitti, ja se nousi Yle Radio Suomen Soitetuimmat-listan ykkössijalle.

Dingo aloitti vuoden 1994 alussa uuden studioalbumin äänityksen.^[85] Via Finlandian julkaistiin 30. huhtikuuta 1994, tasan kymmenen vuotta yhtyeen ensialbumin Nimeni on Dingon jälkeen. Albumin tunnetuin kappale on ”Elämäni sankari”. Albumi ei menestynyt aiempien Dingon levyjen tavoin, eikä se ylittänyt silloista 15 000 kappaleen kultalevyrajaa^[3][86][85]. Myöhemmin levyn heikon menestyksen syyksi on arvioitu sitä, että ajoitus oli väärä eikä Dingon tapainen suomirock ollut suosiossa.^[87] Toiseksi syyksi on nähty se, että albumilla ei ollut ”Perjantain” kaltaisia jättihittejä^[85]. Kesän keikkojen jälkeen Dingo ilmoitti toistamiseen jäävänsä tauolle.^[87]

Vuonna 1996 Dingosta tehtiin tv-dokumentti Nuoret sankarit: Dingon tarina, joka oli Yle TV1:llä esitetyn Kunnian Kentät: Suomalaisen rockin 1980-luku -dokumenttisarjan neljäs sarja. Dokumentin käsikirjoitti ja ohjasi Axa Sorjanen. Sorjasen alkuperäinen suunnitelma oli haastatella vain Neumannia sekä Lasse Norresta, Pave Maijasta ja alkuperäistä basistia Eveä. Haastattelujen jälkeen Sorjanen päätti, että Dingon tarinaa oli tarkasteltava myös kaikkien muiden Dingon jäsenten kautta. Kunnian kentät oli kuitenkin myyty Ylelle kolmeosaisena, eikä siihen mahtunut erillistä osaa vain yhdestä yhtyeestä. Sorjanen ja tuottaja Lasse Wikman kävivät sarjan tilanneen Ylen viihdetoimituksen esimiehen Helena Kokon puheille ja onnistuivat puhumaan Dingolle oman jaksonsa. Tämän jälkeen myös Pepe Laaksosta, Pete Nuotiota, Jonttu Virtaa ja Juha Seittosta haastateltiin dokumenttiin. Nuotio oli vetäytynyt Dingon jälkeen täysin julkisuudesta ja antanut vain yhden haastattelun, vuonna 1986 Seuralle juuri yhtyeestä lähtönsä jälkeen. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen Nuotio suostui.^[88] Dokumenttiin tehdyt haastattelut on sittemmin julkaistu leikkaamattomina Yle Elävä arkistoon.^[89]

Lokakuussa 1998 Dingo esiintyi Hartwall-areenalla tunnetuimmassa kokoonpanossaan ensimmäistä kertaa 12 vuoteen. Esiintyminen oli osa Finlandia Trophy -taitoluistelukilpailua, jossa Dingo oli erikoisvieraana.^[90] Samassa kuussa Dingo esiintyi myös Porin Karhuhallissa, minkä jälkeen yhtye kiersi vuosina 1999–2002 eri esiintymispaikkoja. Yhtyeen paluukiertuetta vauhditti myös vuonna 1999 julkaistu uusi kokoelmalevy Parhaat, joka myi platinaa.^[29] Paluun myötä yhtyeen suosio oli uudelleen noussut ja yhtye huomasi, että Suomessa oli kasvanut kokonaan uusi Dingoa kuunteleva sukupolvi.^[91][92]

Yhtye vietti paljon aikaa harjoitustilassaan ja valmisteli uutta musiikkia. Neumann jopa vieraili Laaksosen kanssa Porissa Dingon alkuaikojen maisemissa hakemassa inspiraatiota.^[88] Materiaalia ei kuitenkaan syntynyt, minkä seurauksena kosketinsoittaja Pete Nuotio ja rumpali Quuppa Seittonen erosivat yhtyeestä tammikuussa 2002. Myös muut jäsenet olivat turhautuneita siihen, ettei yhtye kyennyt uudistumaan. Nuotion ja Seittosen erottua yhtye jäi jälleen tauolle.^[93] Neumann kuitenkin kertoi eri haastatteluissa Dingon jatkavan miehistönvaihdoksista huolimatta.^[94]

Dingon hajoamisen jälkeisinä kuukausina Neumann ja Pepe Laaksonen tekivät Jarkko Even kanssa trio-keikkoja. Tuolloin Neumann ja Eve alkoivat jatkaa yhteistyötä oltuaan pitkään omilla teillään.

Dingo esiintyi 31. joulukuuta 2002 Tallinnassa Saku Suurhallissa erikoiskokoonpanolla. Keikalla esiintyivät solistina Neumann, basistina Jarkko Eve, kitaristina Jari ”Heinä” Nieminen, kosketinsoittaja Pekka Kuorikoski ja rumpalina Vesa Aaltonen. Sama kokoonpano soitti vielä Vuokatin Katinkullassa yhden keikan helmikuussa 2003 nimellä Neumann Band Plays Dingo.^[95]

Dingon entiset jäsenet eivät halunneet lähteä keikalle. Silti keikkaa mainostettiin alkuperäisen Dingon keikkana, vanhalla kuvallakin, mikä suututti heidät:

»Dingon nimellä ja kuvalla myydään Tallinnan-konserttia, jossa laulaja Neumann esiintyy ilman muita bändin jäseniä.

Saku-hallin sivuilla uudenvuoden aaton show'ta esitellään maininnalla: "illan erikoisvieras on legendaarinen suomalaisbändi Dingo, joka on suostunut palaamaan yhteen tätä iltaa varten".

Yhtyeen ex-jäsenet kummastelevat toimintaa.

’Hävytöntä hommaa. Tässä tehdään liiketoimintaa ja hankitaan rahaa perusteilla, jotka koskettavat meitä ex-dingolaisia. Ei kai tällainen voi olla laillista eikä ainakaan rehellistä’, ihmettelee kosketinsoittaja Pete Nuotio Ilta-Sanomissa.»
(^[96])

Neumann puolustautui sanoen omistavansa Dingo-tavaramerkin ja voivansa perustaa yhtyeen uudestaan. Hän lisäsi, ettei voinut kieltäytyä keikkatarjouksesta, sillä muutoin Saku Suurhall olisi ottanut Aerosmithin esiintymään uudenvuodenaattona 2002.^[97] Neumann kertoi pyytäneensä Virtaa ja Laaksosta mukaan keikalle, mutta he kieltäytyivät.^[96] Myöhemmin Neumann on kertonut pitävänsä Dingoa hyvänä ja vahvana brändinä, jota kannattaa käyttää.^[98]

Keväällä 2004 julkaistiin uusi kokoelmalevy Dingomania sekä DVD. Samalla ilmoitettiin, että Dingo alkaisi jälleen keikkailla. Dingon 20-vuotisjuhlakiertue alkoi Raumanmeren juhannus -festivaaleilla juhannuksena 2004, ja kokoonpanossa olivat tällä kertaa mukana solisti Neumann, basisti Jarkko Eve, kitaristi Hombre Lampinen, kosketinsoittaja Sami Välimäki ja rumpali Juha Jokinen.^[99] Yle TV2 -kanavalla televisioidun festivaaliesiintymisen jälkeen käynnistyi Dingomania-kiertue, joka päättyi Leville vappuaattona 2005. Neumannin ja Even tarkoitus oli alun perin keikkailla tunnetuimmalla kokoonpanolla, mukaan lukien, Eve, jolloin yhtyeessä olisi ollut kuusi muusikkoa. Nuotio ja Seittonen kieltäytyivät ehdottomasti, jolloin myös Virta ja Laaksonen päätettiin sivuuttaa.^lähde? |Toukokuussa 2005 Dingon kokoonpano vaihtui Neumannia ja Eveä lukuun ottamatta. Yhtyeen kokoonpanoa vahvistettiin Bomfunk MC’s -yhtyeen soittajilla, rumpali Ari Toikalla, kitaristi Erik Valkamalla ja koskentinsoittaja Pekka Siistosella^[100]. Dingo julkaisi 8. kesäkuuta 2005 ”Musta leski” -singlen, joka oli ensimmäinen julkaisu tulevalta albumilta. Purppuraa-niminen studioalbumi julkaistiin 26. lokakuuta, ja sen tuottivat Antti Suomalainen ja Risto Asikainen.^[101] Purppuraa ei kuitenkaan menestynyt hyvin. Albumi nousi korkeimmillaan Suomen viralliselle albumilistalla sijalle yhdeksän.^[102]

Dingon kokoonpano uudistui jälleen vuonna 2007, sillä rumpali Ari Toikka siirtyi Yön rumpaliksi^[103]. Dingon uudeksi rumpaliksi palkattiin Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari, joka on tunnettu muun muassa yhtyeistä Skädäm ja Yö. Myöhemmin saman kevään aikana myös yhtyeen kosketinsoittaja vaihtui, sillä Pekka Siistonen jäi pois Dingon kokoonpanosta kiireidensä vuoksi. Tilalle palkattiin studiomuusikkonakin toiminut Robert Engstrand.^[101] Loppuvuonna rumpali Jukka ”Frogley” Mänty-Sorvari erosi yhtyeestä. Hänen tilalleen palkattiin Ville Siuruainen, joka tunnetaan myös Blake-yhtyeen rumpalina.^[104]

Keväällä 2008 julkaistiin promosingle ”Skorpioninainen”, joka oli ensimmäinen singlejulkaisu Humisevan harjun paluu -albumilta. Heinäkuussa basisti Jarkko Eve ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja keskittyvän jatkossa soolouraansa. Even tilalle yhtyeeseen liittyi Vesa Kuhlman.^[105][106] Lokakuussa 2008 julkaistiin uusi albumi Humisevan harjun paluu^[106]. Albumi myi heikommin kuin Dingon aiemmat levyt. Julkaisuviikollaan albumi oli virallisella albumilistalla sijalla 22, mutta putosi seuraavalla viikolla pois listalta.^[107] Samaan aikaan ilmestyi tribuuttialbumi Melkein vieraissa – Nimemme on Dingo.^[108]

Dingon ensimmäinen livealbumi Live julkaistiin lokakuussa 2009. Albumilla oli livekappaleiden lisäksi bonuksena uusi studiolevytys ”Indiana”, josta julkaistiin myös promosingle radiokanavia varten.^[109][110]

Marraskuussa 2011 Robert Engstrandin tilalle kosketinsoittajaksi liittyi Jani Hölli.^[111]

Dingo alkoi keväällä 2012 levyttää albumia tuottajien Jimi Constantine ja Maki Kolehmainen kanssa. Heidän johdollaan albumilla päätettiin käyttää studiomuusikoita sekä ohjelmoituja soittimia, esimerkiksi rumpukonetta. Kesäkuussa radioiden soitettavaksi julkaistiin ”Adios Rosario” -single, ja loppuvuodesta julkaistiin toinen single ”Facebookissa”, joka sai ristiriitaisen vastaanoton erityisesti sosiaalisessa mediassa.^[112] Pian julkisuuteen vuosi tietoja, joiden mukaan Dingon jäsenet eivät soitakaan albumilla. Voice-viihdemedia tavoitti kitaristi Erik Valkaman, joka vahvisti ettei soita albumilla.^[113] Tammikuussa 2013 ilmoitettiin, että aiemmista suunnitelmista poiketen tuleva albumi julkaistaankin Neumannin sooloalbumina nimellä Oma Waterloo. Neumannin sooloalbumin julkaisusta huolimatta Dingo jatkoi keikkailua normaalisti ja jotkut albumin kappaleista olivat parin vuoden ajan Dingon keikkaohjelmistossa.^[114]

Syyskuussa 2014 tiedotettiin basisti Vesa Kuhlmanin ja rumpali Ville Siuruaisen eronneen yhtyeestä. Kun kaksikko päätti jättää Dingon, kokoonpano vaihtui samalla täysin, sillä myös kitaristi Erik Valkama ja kosketinsoittaja Jani Hölli vaihtuivat uusiin jäseniin. Samalla yhtye vetäytyi keikkatauolle ja teki paluun täysin uusitulla kokoonpanolla joulukuussa 2014. Kuusimiehiseksi laajentuneessa Dingossa soittivat Neumannin lisäksi kitaristit Esa Nummela ja Janne Kasurinen (välillä hänen tilallaan oli Mikko Virta), basisti Topi Karvonen, kosketinsoittaja Jere Ijäs ja rumpali Tero Rikkonen.^[115]

Lokakuussa 2015 yhtyeen kokoonpano vaihtui jälleen. Mukaan tuli kosketinsoittaja Petri Lapintie sekä virolaiset Rein T. Rebane (kitara), Vallo Vildak (rummut) ja Taago Daniel (bassokitara). ”Virolaiseksi Dingoksikin” kutsutun kokoonpanon kokosi yhtyeen tuolloinen ohjelmamyyjä Jari ”Holle” Holopainen, jolla oli hyvät yhteydet Viroon. Dingo oli keikkaillut Virossa jo pidempään. Samaan aikaan kun yhtye oli aiheuttanut Dingo-maniaa Suomessa, sitä oltiin ihailtu myös Virossa. Miehistönvaihdos huomioitiin Virossa television pääuutisia myöten, ja Neumann vieraili Virossa tekemässä myös pelkkää markkinointia.^[98] Suomessa vastaanotto ei ollut yhtä myönteinen ja kyseinen kokoonpano kärsi Neumannin muistelmateoksen Neumann – Dingo-kipparin lokikirja mukaan rasismista ja vähättelystä.^[116]

Dingon kitaristina vuosina 2004–2005 toiminut Hombre Lampinen kuoli toukokuussa 2016.^[117]

Yhtye esiintyi 8. lokakuuta 2016 Turussa erikoiskokoonpanolla, joka koostui Neumannin lisäksi Liivit Boys -yhtyeen soittajista. Kokoonpanossa soittivat Neumannin lisäksi kitaristit Tom Eklund ja Matti Kankkonen, basisti Simo Kuusela, rumpali Otto Haapanen sekä kosketinsoittaja Petteri Parkkila. Neumann oli esiintynyt Liivit Boys -yhtyeen kanssa aiemminkin ja koki nuorten muusikoiden energisyyden niin positiiviseksi, että kelpuutti sen esiintymään myös Dingo-nimellä. Neumannin mukaan niin sanottu virolainen Dingo-kokoonpano oli myös edelleen toiminnassa.^[118][119] Kaksi eri kokoonpanoa herättivät faneissa hämmennystä. Esiintyminen Liivit Boysin kanssa Dingo-nimellä jäi kuitenkin vain yhteen keikkaan.

Helmikuussa 2017 tiedotettiin Dingon palaavan tunnetuimpaan kokoonpanoonsa, jossa vaikuttavat Neumannin lisäksi kitaristi Jonttu Virta, basisti Pepe Laaksonen, rumpali Juha Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio.^[120] Yhtye soitti kesällä 2017 seitsemän festivaalikeikkaa sekä lokakuussa yhden keikan Espanjassa.^[121] Dingon tunnetuimman kokoonpanon paluu tuli suurelle yleisölle yllätyksenä, sillä jäsenten huonot välit olivat laajalti tiedossa. Vielä 2010-luvun puolivälissä he eivät olleet yhteyksissä keskenään.^[88]

Dingon palattua tunnetuimpaan kokoonpanoonsa suomalais-virolainen kokoonpano esiintyi vuosina 2017–2018 Virossa satunnaisesti nimillä Neumann Plays Dingo ja Neumann All Stars Plays Dingo.^[122][123]

Kesällä 2016 Neumann oli tavannut Jonttu Virran Pori Jazzissa Brian Setzerin konsertissa. Kaksikko tapasi toisensa vielä uudestaan Neumannin äidin kotona ja heittäytyivät muistelemaan menneitä. Ensin he ajattelivat ryhtyvänsä soittamaan duona, kunnes keksivät Pepe Laaksosen, jonka kanssa Neumann oli pitänyt koko ajan yhteyttä. Ajatuksena oli trio, kunnes he innostuivat kaavailemaan tunnetuimman Dingo-kokoonpanon paluuta. Juha Seittonen oli kärsinyt vakavista käsiongelmista ja lopettanut rumpujensoiton, mutta osuutta asiaan oli myös Seittosen väsymyksellä muusikkoelämään. Muutamia vuosia aikaisemmin hän oli kuitenkin jatkanut soittamista. Laaksosen otettua varovaisesti yhteyttä Seittoseen hän suostui nopeasti.^[88]

Pete Nuotion saaminen Dingoon oli haastavaa, sillä hän oli vuosia aikaisemmin tullut uskoon, mikä aiheutti ristiriitoja musiikkimaailman kanssa. Nuotio ei kuitenkaan ollut paluuta vastaan ja oli valmis antamaan anteeksi menneet. Neumann, Virta, Laaksonen, Seittonen ja Nuotio kokoontuivat yhteen keskustelemaan sekä sopimaan vanhat erimielisyydet. He pohtivat vielä Jarkko Eveä mukaan, mutta ajatuksesta luovuttiin^[124]. Ensimmäiset harjoitukset järjestettiin Porissa, jossa Jonttu Virta työskenteli päätyökseen nuorten työpajan bänditoiminnan ohjaajana. Tämän jälkeen Dingon paluusta oltiin valmiita tiedottamaan.^[88]

Paluun tultua julki Neumann korosti, ettei kyseessä ole pelkästään nostalginen kokemus, vaan yhtye työstäisi uutta materiaalia. Aikaisemmin vain omia sekä yhtyeen muiden jäsenten kirjoittimia kappaleita Dingolle levytettäväksi hyväksynyt Neumann hyväksyi muidenkin voivan tehdä nyt kappaleita.^[88]

Dingon paluu otettiin suuren yleisön keskuudessa vastaan ilahtuneesti, ja konserttisuosio kesällä 2017 oli todella suuri. Yhtye keskittyi vanhojen hittikappaleiden esittämiseen, mutta lupailivat uutta musiikkia tulevaisuudessa. Jäsenet korostivat yhtyeen sisäisen hengen olevan erinomainen.^[125]

Elokuussa 2017 tiedotettiin Autiotalon aarteita -nimisestä kiertueesta, jonka aikana Dingon tunnetuin kokoonpano soittaisi yhteensä kahdeksan konserttikeikkaa kahdeksassa eri kaupungissa. Osa näistä keikoista jouduttiin kuitenkin perumaan, sillä niille ei myyty tarpeeksi lippuja.^[126]

Joulukuussa 2017 Dingo ilmoitti Facebook-sivullaan, että rumpali Juha Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio eroavat yhtyeestä. Nuotio päätti keskittyä toisen soittimensa, vetopasuunan soittoon sekä hengelliseen musiikkiin. Seittonen kertoi myöhemmin Kouvolan Sanomien haastattelussa, etteivät henkilökemiat Neumannin kanssa kohdanneetkaan lupaavasta alusta huolimatta. Soittaminen onnistui, mutta taustalla oli liikaa negatiivisia asioita.^[127] Dingo jatkoi kokoonpanolla, jonka ytimen muodostivat Neumann, Jonttu Virta ja Pepe Laaksonen. Samalla yhtye kertoi työstävänsä uutta musiikkia.^[128]

Helmikuussa 2018 tiedotettiin kosketinsoittaja Leena Peisan ja rumpali Saska Ketosen liittyneen yhtyeeseen. Yhtye ilmoitti myös, että Dingo esiintyy seuraavana kesänä Rovaniemen IskelmäKesä-kaupunkifestivaaleilla ja Härmän PowerParkissa.^[129]

Dingon uusi single ”Tähtenä taivaalla” julkaistiin 18. toukokuuta 2018.^[130] Kappaletta esitettiin muutaman vuoden ajan keikoilla.

Maaliskuussa 2024 kerrottiin basisti Pepe Laaksosen kuolleen nopeasti edenneeseen sairauteen.^[131] Vuoden alussa Laaksosta tuurasi keikoilla Olli Keskinen. Tom Eklund liittyi viralliseksi basistiksi huhtikuussa. Aiemmin Eklund on soittanut Dingossa kitaraa yhden keikan ajan vuonna 2016.^[132]

Dingon debyyttilevyn Nimeni on Dingo julkaisusta tuli vuonna 2024 kuluneeksi tasan 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi albumista julkaistiin vinyylilevynä rajoitettu erikoispainos. Yhtye tekee kesän aikana myös kuusi erikoiskeikkaa juhlavuoden kunniaksi^[133].

Yhtyeestä on tekeillä myös kirja.^[134]

Dingon musiikki määritellään suomirockiksi. Usein Dingon yhteydessä puhutaan myös termistä porirock sen alkuperäisen kotikaupungin mukaan.

Kahdella ensimmäisellä levyllään Nimeni on Dingo (1984) ja Kerjäläisten valtakunta (1985) yhtye yhdisti tuolloin suosiossa ollutta uusromanttista tyyliä perinteiseen suomirockiin. Kosketinsoittimet olivat keskeisessä roolissa Dingon kappaleissa, mikä oli poikkeuksellista tuon ajan suomalaisissa rock-yhtyeissä. Ennen Dingon hajoamista julkaistu Pyhä klaani (1986) oli puolestaan tyyliltään edeltäjiään synkempi ja raskaampi. Ennen ensimmäistä hajoamistaan julkaistulla ”Juhannustanssit”-singlellä yhtyeen tyyli lähenteli silloin muodissa ollutta hard rockia. Neumann on myöhemmin kertonut, että jos yhtye ei olisi hajonnut, se ei olisi tehnyt enää yhtäkään kahden ensimmäisen albumin tapaista levyä.^[135]

Dingon sanoitukset kertoivat monesti nuorten ihmisten elämästä, kuten romanttisista ihmissuhteista. Inspiraatiota Neumann on saanut sanoituksiinsa myös kokemuksistaan merimiehenä^[35]. Sanoitusten on luonnehdittu myös yhdistelleen perinteistä suomalaista molli-iskelmää sen ajan uusromanttiseen musiikkiin.^[77]

Uransa alkuaikoina yhtyettä ei pidetty rock-kriitikoiden silmissä uskottavana, ja yhtyettä vähäteltiin avoimesti. Rock-lehdissä Dingoa nimiteltiin jopa ”vuoden töppäykseksi”. Myös yhtyeen jäsenten pukeutuminen herätti monissa ennakkoluuloja.^[136] Osasyynä tähän oli se, että vielä 1980-luvulla Dingon kuuntelijoiden ajateltiin olevan pääasiassa teini-ikäisiä tyttöjä, vaikka yhtyeellä oli kuuntelijoita kaikissa ikäluokissa.^[35][57] Sittemmin yhtyeen kuuntelijajoukko on laajentunut, ja 1990-luvulta lähtien keikkayleisössä ovat korostuneet myös aikuiset miehet.^{[137][46][92]}

Ensimmäisen comebackinsa aikaan vuosina 1993–1994 Dingon musiikki muuttui perinteisemmäksi rockiksi ja aikuisrockiksi. Vuonna 1994 julkaistu Via Finlandia -paluulevy sisälsi pääosin vanhoja 1980-luvulta peräisin olevia kappaleita, jotka jäivät tuolloin levyttämättä.

2000-luvulla julkaistuilla albumeilla Purppuraa ja Humisevan harjun paluu Dingo on siirtynyt entistä enemmän iskelmämusiikkiin. Varsinkin Humisevan harjun paluulla yhtyeen musiikki on ottanut vaikutteita Neumannin soolotuotannosta. 2000-luvun levytyksillä yhtyeen musiikista on tullut myös aiempaa kitaravetoisempaa, mikä poikkeaa varsinkin yhtyeen 1980-luvun tuotannosta.

Musiikkilehdet pyrkivät 1980-luvulla luomaan vastakkainasettelua Dingon ja Yön välille, koska molemmat yhtyeet oli perustettu Porissa ja julkaisseet esikoisalbuminsa samoihin aikoihin. Neumannin mukaan vastakkainasettelu oli keinotekoinen ja yhtyeen jäsenet tulivat hyvin toimeen keskenään.^[138] Hänen mukaansa kilpailuasetelma oli silloin pikemminkin porirockin ja manserockin välillä.^[51]

Pukeutumisessa 1980-luvulla Dingo otti vaikutteita etenkin Hanoi Rocksilta.^[35][16] Dingo oli 1980-luvulla tunnettu esimerkiksi Neumannin käyttämistä meikeistä ja värikkäästä pukeutumisesta^[35][139]. Dingo-hysterian aikaan Neumannin käyttämät sifonkihuivit yleistyivät hetkellisesti myös katukuvaan. Sifonkihuiveja jopa markkinoitiin Dingon nimellä, vaikka yhtyeellä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa.^[140]

Yhtyeen jäsenten meikkaaminen ja värikäs pukeutuminen herättivät 1980-luvulla myös vastustusta joissakin piireissä. Osa jopa epäili yhtyeen jäsenten olevan homoseksuaaleja.^[35] Myös yhtyeen alkuperäisessä kotikaupungissa Porissa Dingon jäsenten ja varsinkin Neumannin pukeutuminen herätti pahennusta. Yhtyeen jäsenet saivat kuulla esimerkiksi jatkuvaa huutelua ja nimittelyä. Varsinaisiin uhkatilanteisiin Neumann ei silti muista joutuneensa.^[139]

1990-luvun paluun jälkeen yhtye luopui 1980-luvulla käyttämästään pukeutumistyylistä.^{[141][46][92]}

Dingolle tarjottiin 1980-luvulla useita rahakkaita yhteistyösopimuksia, joihin yhtye ei kuitenkaan tarttunut. Yhtyeelle ehdotettiin esimerkiksi Dingo-purukumin ja Dingo-farkkujen valmistamista. Kieltäytymisen taustalla oli Neumannin pelko siitä, että yhtyeen rock-uskottavuus kärsisi oheistuotteiden takia. Neumannia pelotti etenkin ajatus siitä, että jonain päivänä Dingon logolla varustettuja farkkuja olisi päätynyt alennusmyyntiin.^[56][92]

Vaikka yhtye kieltäytyi määrätietoisesti yhteistyötarjouksista, 1980-luvulla valmistettiin erilaisia Dingo-aiheisia fanituotteita. Myöhemmin Neumann on sanonut, että tuotteet olivat lähes poikkeuksetta piraattituotteita, joiden myynnistä yhtye ei saanut ollenkaan rahaa.^[142] Menettely oli mahdollista sen takia, että Neumann rekisteröi Dingon tavaramerkiksi vasta 2000-luvun alussa.^[143][144]

Myöhempinä vuosikymmeninä markkinoille on tuotu esimerkiksi Dingo-aiheisia t-paitoja ja koruja.^[145] Vuonna 2018 Vakka-Suomen panimo valmisti erän Valomerkki ja viimeinen kalja -olutta. Kyseessä oli 4,5-prosenttinen lager-olut.^[146] Olut oli nimetty Kerjäläisten valtakunta-albumilla julkaistun ”Valomerkki”-kappaleen mukaan.

Dingo on antanut vaikutteita useille suomalaisille artisteille ja yhtyeille.^[147] Yhtyeen ovat maininneet esikuvakseen esimerkiksi HIMin laulaja Ville Valo^[148], Apulanta, Maija Vilkkumaa, The Rasmus ja Jonne Aaron. Maija Vilkkumaa on tehnyt myös kappaleen nimeltään ”Dingo ja Yö”. Dingon tunnetuimmista kappaleista on tehty useita cover-versioita.^[149] Dingolle on tehty tribuuttilevy Melkein vieraissa – Nimemme on Dingo, jolla suomalaiset artistit ja yhtyeet esittävät Dingon kappaleita omina versioinaan.

Dingon suurella suosiolla oli vaikutus koko suomalaiseen rock-alaan 1980-luvulla. Yhtyeen suuri suosio kasvatti keikkapaikkojen suosiota ja kasvatti artistien saamia keikkapalkkioita. Vastaavanlainen vaikutus oli aiemmin Hurriganesilla 1970-luvulla.^[150]

Dingon suursuosion myötä suomalaisten artistien ja yhtyeiden keikkamyynti muuttui ammattitaitoisemmaksi ja entistä useampi alkoi myydä keikkojaan ohjelmatoimiston kautta. Vielä aiempina vuosikymmeninä oli ollut tyypillistä, että keikkamyyntiä oli hoidettu yhtyeen tai sen lähipiiriläisten toimesta muun toiminnan ohella.^[150]

1980-luvulla perustettiin useita yhtyeitä, jotka jäljittelivät Dingoa niin musiikiltaan tai pukeutumistyyliltään. Tunnetuimpia Dingoa jäljittelevistä yhtyeistä oli ”Lapin Dingoksikin” nimetty pudasjärveläinen Tanna ja porilainen Aika.^[65] Suurimman Dingo-huuman aikana useampi porilainen yhtye sai levytyssopimuksen lähinnä vain siksi, että ne tulivat samasta kaupungista Dingon kanssa. Yksi Dingon suosion avulla levytyssopimuksen saaneista yhtyeistä oli Mamba. Musiikkitoimittaja Waldemar Walleniuksen mukaan useita 1980-luvun puolivälillä perustettuja yhtyeitä yhdistikin se, että ne halusivat ”Dingoksi Dingon paikalle”. Harva Dingoa jäljittelevistä yhtyeistä kuitenkaan onnistui luomaan menestynyttä uraa.^[151]

Dingon kappaleista on tehty myös useita parodioita. Esimerkiksi Sleepy Sleepers esitti 1980-luvulla keikoillaan Dingon kappaleesta tehtyä väännöstä ”Sinä ja minä aamukusella”. Kyseistä Dingo-parodiaa ei koskaan levytetty. ^[150] Juha Vainio julkaisi vuonna 1985 kappaleen ”Mies joka tapasi Dingon”. Kappale perustuu idealtaan tositapahtumiin. Vainio tapasi Neumannin eräässä televisio-ohjelmassa ja neuvoi häntä riimittämisessä^[141]. Ohjelman tultua tv:stä ulos nuoret tytöt kysyivät Vainiolta kadulla, oliko hän se, joka tapasi Dingon. Lisäksi he pyysivät nimikirjoitusta.^[152] Kappale ei kerro varsinaisesti näistä tapahtumista, vaan kappaleessa henkilö tapaa Dingon bensa-automaatin luona ja tulee sen takia tahtomattaan kuuluisaksi. Kappaleellaan Vainio otti humoristisesti kantaa Dingo-hysteriaan ja siitä seuranneesta yksityisyyden menetyksestä.^[153]

Dingon poikkeuksellisen suuresta suosiosta 1980-luvulla on tullut myös vertailukohde myöhempinä vuosikymmeninä menestyneille artisteille ja yhtyeille. Esimerkiksi Cheekin ja Kuumaan keikkasuosion on verrattu saavuttaneen samanlaisen tason kuin Dingo aikanaan. ^[154][155]

Dingo valittiin vuonna 2022 Suomen musiikin kunniagalleriaan. Yhtyettä käsittelevä näyttely oli esillä Musiikkimuseo Famessa.^[156]

Dingon tarinasta on tehty useita musikaaleja. Turussa Dingon musiikista tehtiin vuonna 2007 musikaali, jossa Romeo ja Julia -näytelmän taustalle oli lisätty Dingon tunnetuimpia kappaleita.^[157] Porilainen Rakastajat-teatteri valmisti syksyllä 2021 ensi-iltaan tulevan Alaston kaupunki -musikaalin porirockista, jossa kuultiin Dingon kappaleiden lisäksi tuotantoa Yöltä, Mambalta sekä Eveltä. Musikaalin nimi oli viittaus Even samannimiseen kappaleeseen.^[158] Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan käsikirjoittama Autiotalo-musikaali nähtiin ensin Rauman kesäteatterissa vuonna 2022 ja vuonna 2023 Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa. Vuonna 2024 musikaalia esitettiin Tampereen komediateatterissa^[159].

Kesällä 2020 Radio Suomessa esitettiin 20-osainen Kaikki huutaa Dingo! -kuunnelmasarja, joka kertoo Dingon tarinan. Sarjan ohjasi Jarno Kuosa ja käsikirjoitti Kaisa Kuikkaniemi.^[160]

Yhtyeen uran alkuvaiheista kertovan elokuvan Levoton Tuhkimo ensi-ilta on 25. joulukuuta 2024. Elokuvan kuvaukset alkoivat Porissa syyskuussa 2023.^[161]

Pääartikkeli: Luettelo Dingon jäsenistä ja kokoonpanoista

• Pertti Neumann – laulu 1982–1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2004– (alkuperäinen jäsen)
• Jonttu Virta – kitara, taustalaulu 1982–1986, 1993–1994, 1998–2002 ja 2017– (alkuperäinen)
• Tom Eklund – bassokitara vuodesta 2024, aiemmin kitara 2016
• Leena Peisa – koskettimet vuodesta 2018
• Saska Ketonen – rummut vuodesta 2018

Pääartikkeli: Dingon diskografia

• Nimeni on Dingo  (30. huhtikuuta 1984) (myyty 108 500 kpl)^[3] – #1 kultalevy, platina, tuplaplatina
• Kerjäläisten valtakunta  (14. maaliskuuta 1985) (myyty 190 800 kpl)^[3] – #1 kultalevy, platinalevy, tuplaplatina
• Pyhä klaani  (10. maaliskuuta 1986) (myyty 77 400 kpl)^[3] –#1 kultalevy
• Via Finlandia  (30. huhtikuuta 1994) – #8
• Purppuraa  (26. lokakuuta 2005) – #9^[102]
• Humisevan harjun paluu  (29. lokakuuta 2008) – #22^[107]

• Emma-gaala 1984 – Vuoden yhtye^[162]
• Emma-gaala 1984 – Vuoden iskelmä (”Levoton Tuhkimo”)^[162]
• Emma-gaala 1984 – Vuoden tuottaja (Dingon tuottaja Pave Maijanen)^[162]
• Emma-gaala 1985 – Vuoden yhtye^[163]
• Emma-gaala 1985 – Vuoden iskelmä (”Autiotalo”)^[163]

• Luettelo Dingon kappaleista

• Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia. Perustuu Radiomafian sarjaan. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22503-7.
• Dingomania (Dingon virallinen verkkosivusto) Dingomania.fi.
• Hämäläinen, Jyrki: Tähtien tuska ja kimallus: tie, totuus ja elämöinti 1959–1993. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-112-583-4.
• Levola, Kari: Kunnian kentät. Pori: Artmix, 1985. ISBN 951-996-556-4.
• Nazarenko, Salla: Neumann: Dingo-kipparin lokikirja. Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-806-8.
• Norres, Lasse & Nurmi, Paavo (toim.): Kuunaama : tarinoita tähdistä. Espoo: Mistake Media, 2015. ISBN 978-952-681-654-8.
• Parhaat-kokoelman kansilehtisessä julkaistu historiikki.
• Saarela, Tommi: Pave Maijanen: Elämän nälkä. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-043-954-5.

• Levola, Kari: Kunnian kentät. Pori: Artmix, 1985. ISBN 951-996-556-4.
• Virta, Mika – Niemi, Suvi: Dingolle rakkaudella. Mesomusiikki 1985.
• Schulgin, Maria – Forssell, Johnny-Kai – Kostamo, Pentti: Kaikki huutaa Dingoo. Gummerus 1985.
• Martin, Emmi: Minun Dingoni. Otava, 1986.
• Neumann, Pertti: Tähti ja meripoika. Otava, 1992.
• Nazarenko, Salla: Neumann: Dingo-kipparin lokikirja. Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-806-8.

• Nimeni on Dingo (Fazer 1984)
  • sisältää nuotit ja sanoitukset kaikkiin Nimeni on Dingo-albumin kappaleisiin.
• Kerjäläisten valtakunta (Fazer 1985)
  • sisältää nuotit ja sanoitukset kaikkiin Kerjäläisten valtakunta-albumin kappaleisiin.
• Complete (Gummerus 2001)
  • sisältää nuotit ja sanoitukset lähes kaikkiin vuosina 1984–1994 julkaistuihin suomenkielisiin kappaleisiin

• Dingon viralliset kotisivut.
• Dingo Meteli.netissä
• Dingon läpimurtovuosi. Yleisradio.
• Dingomaniaa. Ylen Elävä arkisto.
• Dingo Kaivarissa. Ylen Elävä arkisto.
• Dingo ja levottomat tuhkimot. Ylen Elävä arkisto.
• Dingo Last.fm:ssä (englanniksi)
• Dingo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Dingo esittää kappaleen "Autiotalo" Hittimittari-ohjelmassa 8.12.1984 Yle Areena

 

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI Taiteenala MusicBrainz Henkilöt Uppslagsverket Finland